Raamattupiirien historia

Philipp Jakob Spener (1635 - 1705) ja raamattupiirit.

Usko kateissa kansan elämästä.

P. J. Spener toimi luterilaisena pappina Saksassa Frankfurtissa, Dresdenissä ja Berliinissä. Hän huomasi, että Raamatun ja uskon asioiden tuntemus oli heikkoa, oltiin välinpitämättömiä eikä oletettu usko, johon oltiin satu kaste, juurikaan näkynyt elämässä.

Spener ei ollut huolineen yksin, ongelma tiedostettiin Euroopassa puritaanien, luterilaisten ja reformoitujen taholla ja siitä kirjoitettiin kirjoja joissa tarjottiin samaa ratkaisua kuin mihin Spener päätyi: lisää Jumalan sanaa henkilökohtaisella tasolla ryhmissä, keskustelujen avulla.

Raamattupiirit syntyvät

1670 Spener alkoi pappilassaan järjestää opiskelijoille "jumalisia ja autuaita keskusteluita". Mukana oli 8 henkeä. Kohta ryhmässä oli 20 henkeä, ja kohta 50. Seuraavina vuosina ryhmä laajeni 200 - 300 henkeen ja kokoonnuttiin kirkossa. Osallistujissa ei ollut vain opiskelijoita, vaan kaikenlaista väkeä, aatelisia ja rahvasta, miehiä ja naisia. Luterilainen papisto vastusti näitä kokoontumisia siksi, että mukana on eri säätyjä, on ylhäisiä ja alhaisia, on miehiä ja naisia. Tosin pappilassa kokoonnuttaessa naiset ohjattiin viereiseen saliin, he eivät saaneet osallistua keskusteluun eivätkä miehet voineet heitä katsella. Kirkkotilassa ajan tavan mukaan naiset istuivat eri puolella kirkkoa kuin miehet. Spener sai kritiikkiä koko loppuelämänsä ajan, hänestä kirjoitettiin lehdissä, varsinkin teologisissa julkaisuissa, joita luettiin myös Suomessa. Hän oli aikakautensa kiistellyin mies Saksassa.

Keskusteluryhmiä nimitettiin collegia pietatis, hurskaiden seura, josta syntyi koko liikkeen nimi, pietismi, toinen nimitys oli konventikkeli.

Kaksi kirjaa Speneriltä

1675 Spener kirjoitti ohjelmanjulistuksen, 100-sivuisen kirjoituksen, miten luterilainen kirkko saadaan kuntoon. Kirjoituksen nimeksi tuli Pia Desideria, "hurskaita toiveita", suomennettu nimellä Kirkon uudistus. (löytyy kirjastoista ja antikvaareista) Kirkko saadaan kuntoon kun papisto muuttuu hurskaaksi, joka tapahtuu kun heitä opettavat professorit muuttuvat hurskaiksi. Papisto on avainasemassa kirkkokansaan nähden, hurskaat papit saavat sanaa saarnaamalla aikaan parannusta ja oikeanlaista uskomista, joka näkyy myös ja nimen omaan käytännössä.

Tätä odotellessa on Spenerin mielestä toimittava heti. On ryhdyttävä omatoimiseksi ja otettava yleinen, hengellinen pappeus käyttöön. On aloitettava Jumalan sanan viljely kotona ja perustettava raamattupiirejä eli konventikkeleitä.

Jotta hengellisen pappeuden käyttö ymmärrettäisiin ja hyväksyttäisiin, hän kirjoitti siitä kirjan, Hengellinen pappeus, vuonna 1677. (ei suomeksi) Kirja on täynnään hengellistä pappeutta tukevia raamatunpaikkoja ja sitaatteja kirkkoisiltä ja muilta, erityisesti luterilaisilta teologeilta kuten Martti Luther, Martin Chemnitz ja Heinrich Müller.

Palatkaamme Pia Desideria, Kirkon uudistus, kirjan raamattupiiriohjeisiin. (lue kokonaisuudessaan ote tästä Linkistä) Siihen aikaan oli selvää, että kirkossa käytiin, jonkinlainen pakko vallitsi. Eli konventikkelit luotiin täydentämään kirkon tarjontaa. Spener näkee kirkossa kuultavan Jumalan sanan määrältään liian vähäiseksi. Yksin kotona itsekseen lukemista hän ei näe ratkaisuksi, mutta suosittaa että perheenisät lukevat kotona sanaa talonväelle ääneen, ja että kirkoissa luettaisiin Raamattua ääneen säännöllisesti.

Näin tehdään raamattupiiri

Konventikkeli rakennetaan näin, ottaen oppia 1. Korinttilaiskirjeen luvusta 14: Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi. (1. Kor 14:26) Tarkoituksena ei olisi, että vain yksi henkilö nousisi opettamaan vaan että myös muut, joille on annettu lahjoja ja ymmärrystä, saisivat — kuitenkin ilman epäjärjestystä ja riitelyä — osallistua keskusteluun ja esittää jumalisia ajatuksiaan käsiteltävänä olevasta aiheesta, ja muut voisivat niitä arvioida. Tiettyinä aikoina kokoonnuttaisiin yhden tai useamman saarnaajan johdolla ja mukana olisi useampia seurakunnan jäseniä. He ottaisivat Pyhän Raamatun eteensä, lukisivat siitä ääneen ja keskustelisivat veljellisesti jokaisesta kohdasta, niiden yksinkertaisesta merkityksestä sekä siitä, mikä niissä voisi olla hyödyksi meidän monipuoliseksi hengelliseksi rakentumiseksemme. 

Jokaiselle, joka ei ymmärtäisi asiaa riittävästi, tulisi antaa mahdollisuus kertoa mikä hänelle on epäselvää ja epäilyksenalaista ja pyytää siihen selvitystä. Samoin niiden, jotka ovat jo edistyneet pidemmälle, sekä saarnaajien, tulisi saada tuoda esiin se ymmärrys, joka heillä kustakin kohdasta on, kysyen tarkoittaako Pyhä Henki tätä? 

Olisi varottava tarkoin, ettei mukaan pääsisi viisastelua, riidanhalua, oman kunnian tavoittelua tai mitään sen kaltaista. Saarnaajat oppisivat itse tuntemaan kuulijansa sekä heidän heikkoutensa ja edistymisensä jumalallisessa autuuden opissa.

Kaikkien niiden, jotka eivät lukeudu julkisen viran hoitajiin, tulisi kotonaan ja siellä missä elävät ja ovatkin, hoitaa kaikille kuuluvaa hengellistä virkaansa. Jos näin ei tehdä, eli ei tutkita Raamattua ja pidetä huolta toinen toisensa autuudesta, siitä seuraa suruttomuutta ja harvalukuisten pappien toiminta sielunhoitajina käy liian raskaaksi.

Taustatukea Lutherilta

Perusteltuaan Raamatulla kokoontumistarpeen, Philipp Jakob Spener vetoaa Lutheriin, joka loi idean kolmenlaisista kirkonmenoista tasan 150 vuotta aiemmin, vuonna 1526. Linkki. (lue linkistä kokonaisuudessaan) Kaksi ensimmäistä olisivat tavanomaisia, joko saksaksi tai latinaksi pidettyjä, mutta kolmas malli olisi aivan muunlainen. Näin Martti Luther kirjoittaa esipuheessaan kirjaan Saksalainen Messu: niiden, jotka tosissaan haluavat olla kristittyjä ja tunnustaa evankeliumia sanoin ja töin, pitäisi kirjautua nimellään taloissa pidettäviin keskinäisiin kokouksiin, rukoilemaan, lukemaan, kastamaan, saamaan [ehtoollis]sakramenttia ja harjoittamaan muitakin kristillisiä toimia.

Tällaisessa jumalanpalveluksessa voitaisiin päästä tuntemaan niitä, jotka eivät käyttäydy kristillisesti, nuhdella, ojentaa, siirtää sivuun ja laittaa heitä pannaan Kristuksen ohjeen mukaisesti. (Matt. 18:15 -) Siinä voitaisiin myös kristittyjen kesken koota yhteinen almu, joka annettaisiin omasta halusta ja jaettaisiin köyhille pyhän Paavalin esimerkin mukaan, (2. Kor. 9:1). Siinä ei tarvittaisi paljoa eikä suurellista veisaamista.

Myös voitaisiin toimittaa kaste ja ehtoollinen lyhyellä, kauniilla tavalla sekä tähdentää kaikessa Sanaa, rukousta ja rakkautta. Myös tulisi antaa hyvä ja lyhyt katekismusopetus uskontunnustuksesta, kymmenestä käskystä ja Isä meidän -rukouksesta.

Lyhyesti: jos olisi sellaista väkeä ja henkilöitä, jotka tosissaan haluavat olla kristittyjä, tällainen [jumalanpalvelus]järjestys ja menettely olisi pian toteutettu. Mutta minä en vielä voi enkä tahdo järjestää tai toteuttaa tällä tavoin kokoontuvaa yhteisöä, sopivia henkilöitä ei löydy. Näin siis Luther.

Spener empii 

Spener oli myöhemmin pohtinut asiaa, ja todennut että kun ei Luther tohtinut järjestää kotijumalanpalveluksia, ei tohdi hänkään. Sen sijaan konventikkelien järjestämiseen oli matalampi kynnys.

Osa frankfurtilaisesta konventikkeliväestä lahkoutui, osa hylkäsi luterilaisuuden ja osa lähti Amerikkaan tyytymättömänä Speneriin ja luterilaisuuteen. Tämä sai Spenerin henkilökohtaisen innon konventikkelien järjestämiseen hiipumaan, mutta kirjassa oli ohjeet, joten järjestäjiä löytyi eri tahoilta, myös reformoiduista, joiden parissa vastaava malli oli myös kehittynyt. Malli oli lanseerattu. Esimerkiksi Pia Desideriassa esitelty tapa lukea Raamattua, keskustella luetusta ja se, että aloittaja tekee yhteenvedon, on tällä hetkellä Saksan maakirkoissa eli eri osavaltioiden kirkoissa yleisin konventikkelimalli.

Spener siirtyi Saksan tavoiteltuimpaan kirkolliseen virkaan Dresdeniin, Saksin vaaliruhtinaan hovisaarnaajaksi viiden vuoden ajaksi. Homma ei sujunut, koska ruhtinas ei tullut kirkkoon, kuultuaan nuhteet oluenjuonnistaan. Dresdenistä hän siirtyi Berliiniin Nikolainkirkon papiksi. Kummassakaan paikassa hän ei itse enää järjestänyt konventikkeleita, mutta oli tukena kun opiskelijat tai muut järjestivät.

A H Francke ja Hallen laitokset

August Hermann Francke (1663 - 1727), pappi ja yliopistomies, perusti raamantunystäväin kerhon Leipzigin yliopistolle ja tuli kontaktiin Spenerin kanssa, jota hän kirjeissään nimittää hengelliseksi isäkseen. Francken saarnoista ei aina tykätty, papin paikkoja ei tahtonut löytyä. Siksi ja hänen lahjakkuutensa vuoksi Spener valitsi hänet perustettavan Hallen yliopiston kielten professoriksi. Francke näki Hallessa orpoja ja perusti heille orpokodin ja koulun, lopulta Hallen laitoksista kehkeytyi pienoisyhteiskunta: sisäoppilaitos, kirjapaino, leipomo, kirjasto, yliopisto ym. Spener keräsi aatelistolta rahaa perustamiseen.

Zinzendorf ja Veljesseurakunta

Hallen sisäoppilaitokseen otettiin köyhien sekaan aatelispoika Nikolaus Ludwig von Zinzendorf (1700 - 1760), Spenerin (k. 1705) kummipoika. Halle oli pietismin keskus ja siellä jos missä viljeltiin Jumalan sanaa, ja tätä runsasta sanan viljelyä Zinzendorf harrasti Veljesseurakunnan johtajana aikuisiällä, esim. tuhansina virsirunoina, joissa toisin kuin oli totuttu, ilmaistiin tunteita ja ylistettiin Jeesuksen verta.

Konventikkelit kiellettiin Suomi-Ruotsissa 1726, Leipzigissa 1790 ja Englannissa 1664. Kiellot pysyivät vaihtelevia aikoja. On ollut monenlaisia kieltoja, esim. Zinzendorf ei aluksi saanut saarnata kotonaan, luonaan asuvalle pakolaisseurakunnalle, Veljesseurakunnalle, mutta hän sai lukea kylän papin edellispyhäisen saarnan. Hän luovi kieltojen keskellä ja keksi, että laulutunteja ei oltu kielletty. Niinpä hän sisällytti sanomansa omatekoisiin virsiin, joita veisattiin raamatunluvun ohessa iltaisin. Ja kun ei sallittu järjestää kokoontumista jossain, Zinzendorf opasti, että menkää siellä jonkun perheen tykö syömään ja syökää hitaasti, niin voitte keskustella kristillisyyden asioista.

Zinzendorf vihittiin herrnhutilaisen Veljesseurakuntansa piispaksi, tämä takasi sananvapauden. Herrnhutilaisuus levisi eri maihin, myös Ruotsiin ja Suomeen, ja sitä koetettiin torjua konventikkeliplakaateilla. Puhdasoppisten luterilaisten jatkuva julkaisutoiminta Saksassa, lehdet ja kirjat, joissa mustamaalattiin niin Speneriä kuin Zinzendorfiakin, kuluivat suomalaisten ja ruotsalaisten pappien käsissä. Raja railona auennut näyttäytyy edelleen. Mutta rajan yli on silti tuotu Spenerin lanseeraamat raamattupiirit ja konfirmaatio luterilaisuuteen ja pietistinen, tunteikas virsiperintö.

Raamattupiirit Suomen herätysliikkeissä 

Rukoilevaiset: miesten ja naisten raamattupiirejä kodeissa.

Evankeliset: Sley: pieniä kotipiirejä, varsinkin opiskelijoilla. Myös lähetyspiirejä. Srk-liitto: pappisvetoinen raamattukerho, teemailtoja, ilosanomapiiri.

Körttiläiset: raamattupiiritoiminta ei ole leimallista körttiläisille, he käyvät evlut kirkon piireissä. sen sijaan kodeissa seuroja, joissa kaikki saavat käyttää puheenvuoron veisuun lomassa.

Kansanlähetys: raamattupiirit yleisiä, Raamatun tai selitysteoksen johdolla, myös rukouspiirejä.

Lestadiolaisuus:

Vanhoillislestadiolaiset - sana raamattupiiri ei edes käytössä. Lapsille pyhäkoulua seuraavana ns "Raamattuluokka" , muille esim srk-päivillä alustus josta yleiskeskustelu. Nuorille "iltakylä" toimitaloilla tai suviseuroissa.

Uusheräys: raamattupiiritoiminta pientä, siksi osallistutaan kirkon raamattupiireihin. Mieluummin lauluseuroja joissa useita puheita.

Rauhan Sana: jonkin verran raamattupiiritoimintaa.

Esikoiset ry: raamattupiirejä joissa käydään Raamattua läpi luku luvulta.

Esikoislestadiolaiset: sana raamattupiiri ei käytössä, vaan kanssapuheet (ruots. samtal). Tutkitaan yhtä tai muutamaa Raamatun jaetta kerrallaan. Sen ohessa puhutaan omasta kilvoittelusta ja omista uskomisista ja saadaan lohdutusta evankeliumin sanasta myös henkilökohtaisesti. Järjestettyinä ne ovat saarnaajajohtoisia mutta kristittyjen kyläillessä toistensa luona voidaan viettää kanssapuhetta ilman saarnaajaakin.

Yhteenveto

Uskonpuhdistuksen jälkeisinä aikoina uskovaiset olivat huolissaan kirkon ja kansan rappiosta. Omatoiminen uskonharjoitus pienissä ryhmäkokouksissa Raamatun ympärillä löytyi lääkkeeksi, sitä perusteltiin Spenerin taholta hengellisen pappeuden harjoittamisena, selustatuekseen hän otti Lutherin ja kirkkoisät, kirjassaan Hengellinen pappeus. Käytännön ohjeet hän paketoi kirjaansa Kirkon uudistus. Raamattupiiri, konventikkeli, kanssapuheet, raamis, ilosanomapiiri, kotipiiri - rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ja eri suunnissa se näyttää erilaiselta, vaikka perusasia on sama. Uskallan lausua, että raamatullinen, speneriläinen konventikkeli toteutuu aidoimmillaan Esikoislestadiolaiset ry:n kanssapuheissa, tule itse toteamaan.